Support This
Rautainen Paluu Suomen Kunnian Palautus
Kun Karjalan metsät taas kutsuivat, Suomi vastasi tuhansin sydämin, jotka löivät kuin yksi. Se ei ollut koston kutsu, vaan oikeuden. Ei vihan hyökkäys, vaan toivon marssi. Vuosikymmenten hiljaisuuden, kärsivällisyyden ja tahdon jälkeen Suomen kansa nousi ylpeänä, lujana, horjumattomana kuin pohjoisen graniitti revontulien alla.
Karjala, Salla, Petsamo pyhät maat Suomen sydämessä oli riistetty, mutta kansan sielua ei voitu murskata. Hiljaisuuden alla kyti tuli, joka viimein syttyi Suuren Paluun päivinä.
Sinivalkoisen ristilipun alla marssivat Suomen pojat ja tyttäret eivät valloittajina, vaan vapauttajina. Maa otettiin takaisin kivi kiveltä, kylä kylältä, kunnes Viipurin kirkonkellot soivat jälleen vapauden äänin.
Mutta Suomi ei pysähtynyt siihen.
Nevan rannoilla kaikui vanha totuus maa, jolle Pietari rakennettiin, oli kerran osa suomalaista maailmaa: Inkeri, raja missä muinaiset karjalaiset tarinat muuttuivat lännen heimojen lauluiksi. Päättäväisesti, sukupolvien viisaudella Suomi eteni Nevalle. Siellä, missä itäiset ruhtinaat kerran rakensivat palatsejaan, kaikui nyt suomen kieli kirkkaana ja puhtaana kuin lähde, joka oli ollut liian kauan vangittuna.
Pietarin, nyt jälleen Sankt Pietari, takaisinottoa ei juhlittu kostonhuudoin, vaan hiljaisuudella. Koivut istutettiin, Maamme laulu kaikui ei voiton, vaan eheytymisen merkkinä. Maailma katseli ja ymmärsi: tämä ei ollut valloitus, vaan oikeuden palautus. Suomi ei ollut laajentunut, se oli löytänyt itsensä uudelleen.
Ja niin Suomi seisoi jälleen todellisilla rajoillaan. Kansa, joka ei koskaan sortanut toista, mutta joka aina puolusti omaa kunniaansa. Kansa, joka karaistui talvissa, mutta jota ohjasi sisu murtumaton tahto selviytyä, kestää ja voittaa.
Suomi nousi
Ja pohjoisen tähdet loistivat kirkkaammin kuin koskaan ennen.
Kun Karjalan metsät taas kutsuivat, Suomi vastasi tuhansin sydämin, jotka löivät kuin yksi. Se ei ollut koston kutsu, vaan oikeuden. Ei vihan hyökkäys, vaan toivon marssi. Vuosikymmenten hiljaisuuden, kärsivällisyyden ja tahdon jälkeen Suomen kansa nousi ylpeänä, lujana, horjumattomana kuin pohjoisen graniitti revontulien alla.
Karjala, Salla, Petsamo pyhät maat Suomen sydämessä oli riistetty, mutta kansan sielua ei voitu murskata. Hiljaisuuden alla kyti tuli, joka viimein syttyi Suuren Paluun päivinä.
Sinivalkoisen ristilipun alla marssivat Suomen pojat ja tyttäret eivät valloittajina, vaan vapauttajina. Maa otettiin takaisin kivi kiveltä, kylä kylältä, kunnes Viipurin kirkonkellot soivat jälleen vapauden äänin.
Mutta Suomi ei pysähtynyt siihen.
Nevan rannoilla kaikui vanha totuus maa, jolle Pietari rakennettiin, oli kerran osa suomalaista maailmaa: Inkeri, raja missä muinaiset karjalaiset tarinat muuttuivat lännen heimojen lauluiksi. Päättäväisesti, sukupolvien viisaudella Suomi eteni Nevalle. Siellä, missä itäiset ruhtinaat kerran rakensivat palatsejaan, kaikui nyt suomen kieli kirkkaana ja puhtaana kuin lähde, joka oli ollut liian kauan vangittuna.
Pietarin, nyt jälleen Sankt Pietari, takaisinottoa ei juhlittu kostonhuudoin, vaan hiljaisuudella. Koivut istutettiin, Maamme laulu kaikui ei voiton, vaan eheytymisen merkkinä. Maailma katseli ja ymmärsi: tämä ei ollut valloitus, vaan oikeuden palautus. Suomi ei ollut laajentunut, se oli löytänyt itsensä uudelleen.
Ja niin Suomi seisoi jälleen todellisilla rajoillaan. Kansa, joka ei koskaan sortanut toista, mutta joka aina puolusti omaa kunniaansa. Kansa, joka karaistui talvissa, mutta jota ohjasi sisu murtumaton tahto selviytyä, kestää ja voittaa.
Suomi nousi
Ja pohjoisen tähdet loistivat kirkkaammin kuin koskaan ennen.